Inarijoki  16.6.2005 Kamera jäi pois matkasta, mutta viereinen kuva sopii tavallaan teemaan. Syyttävänä ovat kahluuhousut tuijottaneet lasin takana, alkavat varmaan ravistumaan. Taustalla häämöttää Inarijoki ja lohen hyppypaikka, joka toistaiseksi on saanut olla rauhassa. Housut pääsivät ehtoolla muutamaksi tunniksi turpoamaan, pitävät paremmin vettä? Ensimmäisellä #3 kultakoukkuun sidotulla punasävyisellä perholla oli kala kiinni, todennäköisesti meritaimen, muutamaa perhoa uitettuani vaihdoin viimekesäisen perhomallin, jonka sittemmin nimesin bernhardilaisemme muistoksi Rasmukseksi ja se antoi varmuuden kalalajista - pienehkö pullea meritaimenhan se tartutti itsenä ja pääsi potun särpimeksi. Pohdiskelin tuota perhoa ja päädyin siihen, että sitä pitää luppopäivänä sitoa muutama vielä suurempaan koukkuun, taitaa jokunen #4/0 koukku taitaa löytyä, joten siihen. Ainoa valitettava seikka tuossa Rasmuksessa on se Kulta-Katriinan pohjasta suikaloitu rungon etuosa, sitä vanhassa kahvipaketissa ollutta väriä ei enää ole saatavana, mutta lupaan, jos joku kaipaa tuota oikeaa sävyä, voi sitä käydä kysymässä, eiköhän sitä löydy muutamaan kymmeneen perhoon. Tätä kirjoittaessani, on ajoverkkopyynti päättynyt, mutta normaali verkkopyynti sitten alkaa veden laskiessa. Moni verkkopaikka kärsii vieläkin veden runsaudesta, joten ei jokea vieläkään saada tukkoon ja tuleehan ne padotkin kuvaan mukaan. Huomenna tai siis tänään harjoittelu jatkuu Haukikalliolla, ensi viikko tuo päätoimittajan mukaan kuvioihin, kalastusmatkojen suunnat ovat sitten entiseen tapaan vaihtelevia. Yksi paikka on itsellä mielessä, Vitosenmutkassa pitää ensi viikolla käydä, ottamassa kuvasarja Suomen puoleisesta kalastuksesta - päätoimittajasta saakin hyvävartaloisen mannekiinin! Aamulla Haukikalliolle, jossa virran muoto pani epäilemään aikaisempia pohdintoja paikan kalastettavuudesta, asia pitää vielä selvittää veden laskiessa. Istuskelin repulla, kunnes huomasin kalakoukun hävinneen repun taskusta - riippumatta siitä onko sille edes käyttöä, koukku on kuitenkin ollut matkassa vuodesta -68 lähtien. Ei auttanut kuin lähteä kulkemaan omia jälkiä, viimeinen varma havainto koukusta oli eilisiltana ja lähes edelliseen istumapaikkaan saakka pitikin kelata ennen kuin  koukku tuli vastaa. Koukku oli tarttunut rantapuskassa pajunhaaraa, etsittiin sitä kerran järven pohjastakin, oli muuten reilun neljän tunnin homma puolimetrisen jään haitatessa naarausta. Pidetään kaverista jatkossa parempi huoli, tunnearvo koukulla on suunnaton ja onhan sillä joskus ollut käyttöarvoakin tilanteesta riippuen.